Radio Suomesta Poimittuja

Suomalaiset saattavat olla maailman kateellisin kansa. Mutta silloin kun käyrä korventaa verisuonta paineellaan, pitää muistaa että hyviä tuloja ja menoja on ilman rahaakin. Kateus on inhottava tunne. Nimenomaan Suomessa. Täällä se vain kalvaa ja nostaa pahanhajuista suodattamatonta verenpainetta läskin läpi uutteena pintaan. Monessa maassa ja kulttuurissa kateus saa ihmiset toimimaan ja pinnistelemään, että itselläkin menisi paremmin. Varallisuus kasvaisi ja onnellisuus lisääntyisi. Ei täällä. Täällä suomalainen on valmis maksamaan siitä, että naapurilla menisi huonommin. Tämän kaiken takia Suomessa on niin säälittävän vähän rikkaita. Pieni porukka kerää enemmän ja enemmän, jahtiklubilla ei näy uusia naamoja. Me muut sairastumme vuosi vuodelta pahemmin kateuden kuumotukseen. Keho on alkanut tuottamaan semmoisia salpaajia, että hyvä kun pääsee koiran kanssa ulos. Olen käynyt varakkaan ihmisen talossa. Onnistuin olemaan kateellinen, vaikka en itse olisi halunnut asua kyseisessä. Materiaalit, uutuudenviehäty

Kirja syntyy pääosin kahden ihmisen työpanoksesta. Kirjailijan me ehkä tunnemme, kustannustoimittaja pysyy useimmiten piilossa. Miten tämä kaksikko työnsä jakaa? Onko kirjailijan ja kustannustoimittajan liitto järkiliitto vai suuria tunteita ruoppaava viha-rakkaussuhde? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat 18.10.2016 kustannustoimittaja Salla Pulli ja kirjailija Mike Pohjola. Haastattelijoina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Mike Pohjolan ja Salla Pullin yhteistyön hedelmänä syntyi Turun palosta kertova romaani "1827". Kirjaa työstettiin viisi vuotta, työparilla oli koko ajan tekeillä tämän kirjan rinnalla myös muitakin projekteja. Mike Pohjola ja Salla Pulli olivat yhteistyön alkaessa toisilleen tuntemattomat henkilöt, joiden työliitto oli ylemmältä taholta järjestetty. Pohjola kertoo molemminpuolisen luottamuksen kasvaneen yhdessä tekemisen myötä. - Yhdessä tekemällä, keskivertolukijan ajattelua tunnustelemalla haemme teokselle yhteistä säveltä ja kieltä. Kustannustoimittajia ei juurikaan

Kuntourheilu on muuttunut niin överiksi, että tavallinen tennarinkuluttaja ei uskalla ostaa enää hyvännäköisiä lenkkareita. Vaatimus maratonista seuraa, ehkä jopa hautaan asti. Tein sen virheen, että ostin lenkkarit. Luulin, että ne olivat vain lenkkarit. Keski-ikäisen miehen rumat tummansiniset kajakit. Mitäänsanomattomat umpiot, joihin piilottaa varpaat tuulelta suojaan - ja pohjassakin jotain kuminkaltaista, joka pehmentää elämästä raskautetun askelta. Vaan ei. Minähän ostin kuulemma elämänmuutoksen. Ostin intohimon ja kaiken tarkoituksen. Kuudella kympillä! En ole vielä testannut niitä. Oikeasti olen sitä mieltä, että uudet lenkkarit ovat parhaimmillaan kirjahyllyssä. Juostessa ne muuttuvat jotenkin likaisiksi. Kirjahyllyssä ne ovat kuin Dalin veistos: muistuttavat absurdilla tavalla kaiken katoavaisuudesta. Jonain päivänä juokseminen loppuu. Silloin punnitaan mitä ihminen todella on, ilman laadukkaita juoksukenkiä. En saanut tennareita ulos leivinpaperista, kun jo kuulin korvissani sanat: syksyllä sit

Äänellä on valtava voima. Ääni on käyntikortti, se antaa ensivaikutelman, äänen perusteella luomme vahvan mielikuvan siitä, millainen ihminen on. Ääni voi olla myös työkalu. Sitä pitää hoitaa ja huoltaa, jotta se kestää. Elämme maailmassa, joka on täynnä ääniä. Toiset niistä ovat miellyttäviä, toiset inhottavat. Miksi jonkun ääni kietoo meidät turvallisuuden tunteeseen ja toisen ääni taas riipii luita ja ytimiä myöten? Ääni voi myös parantaa. Äänellä ja ääntelemällä voi hoitaa kipua, hyräily tekee hyvää sekä sille, kelle hyräillään, että hyräilijälle itselleen. Hiljaisuus on arjen monipuolinen voimavara. Ystävykset voivat istua pitkänkin tovin hipi hiljaa, koska hiljaisuus on mitä suurin luottamuksen ja ystävyyden osoitus. Mutta hiljaisuus voi olla myös mitä julmin sosiaalisen vallankäytön väline esim. perheissä ja työpaikoilla. Kaikki kotona heittäytyi äänen voiman vietäväksi Nuuksion kansallispuistossa, keskellä pimeää metsää, kodan uumenista. Vieraiden kera intouduttiin kokeilemaan niin naurun rent

Kaikki kotona -lähetys pisti puikot heilumaan ja uppoutui käsitöiden kiehtovaan maailmaan. Perustimme ompeluseuran radioaalloille. Kuinka neulomisesta syntyy levollinen mieli ja onnistumisen ilo? Keskustelussa mukana kässämartta Ilona Laulajainen ja Hupsistarallaa -käsityöbloggari Terhi Viinikanoja sekä toimittajamme Sanna Pirkkalainen. Kässämartta Ilona Laulajaisella on studiokutimena työn alla sukkapari, jonka neulonta aloitetaan kärjestä. Erikoista on se, että kutominen tapahtuu pyöröpuikoilla. Käsitöitä paljon tekevä Ilona on tällä hetkellä hurahtanut pussukoiden ompeluun ja uteliaana ihmisenä hän innokkaasti kokeilee myös kaikkea uutta. - Olen mukana Marttaliiton järjestämässä kässämartta -toiminnassa. Käyn Martta -yhdistysten käsityöiltojen vetäjänä. Meillä on kässäkahviloita, paikkoja jotka ovat avoimia Martoille ja ei Martoillekin. Siellä tutut ja tuntemattomat tekevät käsitöitä yhdessä, mikä luo yhteenkuuluvuutta. Yksin näpertely ei aina riitä, on myös kiva nähdä, mitä muut tekevät. Bloggari Te

Moni haluaa, että tuhkat ripotellaan aikanaan metsään. Kansanedustaja haluaisi ripotella metsään jo nyt - ja vielä elossa olevia ihmisiä! Kotimaassa on jo monta päivää ihasteltu kansanedustaja Susanna Kosken reseptiä nuorten miestemme toimettomuuteen. Kansanedustaja tiesi, että metsässä on paljon tekemätöntä työtä, ei tarvitse kuin junan ikkunasta katsoa. Siitä tekemään. Nuoret ovat valitettavasti fiksuja. He tietävät, että motivaatio on piilossa puun ja kuoren välissä. Samassa paikassa on myös nila, puun pehmeä solukko, johon motivaatio ajan saatossa liukenee. Kaikessa tässä hepulissa unohtuu, että kyse on vakavasta asiasta. Miten Suomen huoltosuhde saadaan paremmaksi, verotuloja kassaan ja miten saadaan se iso joukko kotiin jääneitä nuoria miehiä ymmärtämään jotain yhteiskunnallisen ansaintalogiikan päälle. Pitäisikö nuoret miehet päästää metsään? Poliittinen broileri ei siellä selviytyisi, mutta hieman villimpi otus saattaisi. Ainakin työn pitäisi olla tuottavaa. Risusavotta on enemmän vapaa-ajalle kuul

Rajojaan voi ja pitääkin koetella. Nykyisin puhutaan muun muassa epämukavuusalueelle menemisestä. Sillä tarkoitetaan yleensä, että tehdään jotain henkisesti haastavaa, eli esimerkiksi julkista esiintymistä pelkäävä pitää puheen, tai vaikkapa tanssitaidoton päättää osallistua burleskiesitykseen. Mutta eikö sekin ole epämukavuusalueelle menemistä, että tajunnan hämärtyessä jatkaa matkaa kohti maaliviivaa tai että roikkuu nahkaan työnnettyjen koukkujen varassa katossa? Ja mikä on niin mahtavaa, että on valmis kestämään kipua uudestaan ja uudestaan? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat entinen kilpakävelijä, TUL:n liikuntapäällikkö Antti Kempas ja friikkishow-esiintyjä, kehonmuokkausartisti Lassi Sidoro. Antti Kempaksen mukaan 50 km:n kilpakävely on äärimmilleen viety suoritus, jossa kontrolli pysyy kävelijällä aina 35 kilometriin saakka. - Viimeisen 15 km:n ajaksi kytkeytyy autopilotti päälle, silloin alkaa näkyä sammumisia, oksentelua ja pyörtymisiäkin. Jos urheilija ei kuuntele omaa elimistöään ja e

Ajanhenki on raaka. Mikään ei ole enää varmaa. Ja kun suomalaisen miehen elämä on perustunut kaikessa siihen, että suoritusvarmuudesta nautitaan. Suomessa ei muuten olla kiinnostuneita enää matematiikasta, mutta yhden korottaminen potenssiin kiehtoo. Jos sen yhden saisi edes tuplasti suuremmaksi, sitä olisi vähän aikaa tyytyväinen. Suomalaiset käyttävät potenssilääkkeitä kolme kertaa enemmän kuin muut pohjoismaalaiset. Ja tämä on vasta pitkän (ja paksun) tarinan alkua. Potenssilääke on kaikista lääkkeistä kutkuttavin. Vaikka kuulemma se ei sillä lailla varsinaisesti kutkuta, niin kuin silloin teinivuosina oikein mahan pohjasta kutkutti ja kun tuntui, että elämä juilii luontevasti vain navan ja häpyluun välisellä taistelukentällä. Potenssilääke on lääke. Se nostaa viileästi kaukoputken kohti ilmakehää, niin kuin Pekkaniskan pojat aloittavat uuden työpäivän, turhia fiilistelemättä. Isossa kuvassa näyttää siltä, että monilla potenssitabletti on korvannut suussa mynthonin. Pelkästään viime vuonna potenssilääkk

Lökäpöksyistäkin puhuttiin, kun maailmantähdille muotia suunnitellut Sasu Kauppi saapui Olga Ketosen vieraaksi. Vaatesuunnittelija Sasu Kauppi työskenteli Los Angelesissa mm. Kim Kardashianille ja Kanye Westille. Kaupin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä kun Olga K kysyi Kardashianin takamuksesta. - Ei ole retusoitu, se on just niin iso kuin kuvissa näkyy. Laulaja Kanye Westin ensimmäinen Yeezy-vaatemallisto esiteltiin vuosi sitten helmikuussa New Yorkissa. Sasu Kaupin nimi on yhdistetty Yeezy-mallistoon ja suunnittelija Kauppi myöntää, että asialla on totuusperää. Kalifornian auringosta Sasu Kauppi on kotiutunut Helsinkiin. - Tuli tunne, että pitää päästä kotiin. Helsinki on yksi hienoimpia kaupunkeja maailmalla ja haluan nyt asua täällä. Los Angelesin Santa Monicasta jäin kaipaamaan tuoretta ruokaa ja hienoja pyöräilykelejä. Järvenpäässä, Sibeliuksen varjossa kasvanut Kauppi soitti pienenä poikana kitaraa, fagottia ja pianoakin. Musikaalinen perhe kannusti musiikkiharrastuksen pariin. Haaveissa oli

Miten ihmeessä hermo kestää viiden mukulan kanssa, kun tuntuu, että yhdenkin kanssa on tekemistä? Ovatko suurperheen vanhemmat arjen sankareita ja mestarijärjestelijöitä, joilla on salattuja voimia? Vai ovatko he sittenkin ihan tavallisia isejä ja äitejä? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat viiden lapsen äiti Anne Ruottinen kera 10 kuukauden ikäisen Jade-tyttären ja neljän tyttären isä Mikko Rusama. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Ajanhallinnan superammattilaiset keskustelevat mm. perheen menojen aikatauluttamisesta. Anne Ruottinen kertoo pärjäävänsä vielä ilman kalenteria. Joskus lipsahduksia muistissa sattuu, tänä syksynä pari vanhempainiltaa unohtui. Mikko Rusaman perheessä on tiettyjä vakiomenoja, joiden aikataulutus on helppoa. Kimurantimpia ovat lasten vanhempainiltoihin osallistumiset. - Vanhempainiltoihin osallistumisesta huolehtii vaimo, joka kertoo minulle, mihin iltaan osallistun. Haasteena on se, että useampi lapsi on samassa koulussa ja joskus pitää samanaikaisista

Kotimaassamme ahkerin kymmenesosa juo puolet kaikesta viinasta. Trendikäs after work on jo monin paikoin korvautunut rouhealla after all-ilmiöllä! Meillä Jyväskylässä on yleistynyt niin sanottu after all-kulttuuri. Se on sillä lailla sukua after work-ilmiölle, että siinäkin juodaan viinaa, keskellä päivää. Sen verran olen löytänyt itsestäni harrastaja-antropologia, että verkkatakki on kauttaaltaan nukkaantunut. Lähipubissa kannattaa käydä. Siellä näkee aitoja suomalaisia omassa liemessään. Meillä suomalaisilla on harvaan asiaan mutkaton suhde, alkoholiin on. Sitä juodaan niin paljon kuin ehditään. Huolellisella tankkaamisella teemme yhä uudestaan toisistamme glamourmalleja ja sisäisiä sankareita. Olen nähnyt sen läheltä, kunnes luolan sisäilma on sokerihuurruttanut silmälasini jonkun toisen laseiksi. Vasta muutama vuosi sitten tohistiin, että after work-kulttuuri tulee Suomeen. Tarkoitti suoraan töistä ravintolaan purjehtimista. Tarjouskuohuviinejä kannettiin pöytään. Viereiseen pöytään teki hajuraon viime

Riitely on universaalia ja ihan mahdottoman henkilökohtaista. Se on niin henkilökohtaista, että sitä ottaa henkilökohtaisesti nekin asiat, joita ei sellaisiksi ole tarkoitettu. Ja mitä läheisempi ihminen, sitä pahemmat aseet hänellä on käsissään riidan alkaessa. Toisinaan riitelijä ampuukin tykillä kärpästä. Voiko riitelemään oppia ja onko mahdollista riidellä rakentavasti? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina parisuhdekouluttaja Sari Liljeström parisuhdekeskus Katajasta ja Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala. Riitaa ei tarvita ollenkaan, täräyttää parisuhdekouluttaja Sari Liljeström. - Ristiriidat pitää selvittää ja tunteet kuuluvat elämään ja niitä saa ilmaista. Mutta vihaan sitä, että ihmisille sanotaan, että on terveellistä riidellä. Näin sanoessamme annamme hirveät valttikortit ihmisten koteihin - sitten siellä huudetaan ja lytätään sanoilla ihmisiä. Monille riiteleminen on sitä, että jos ei lyödä fyysisesti, niin sanoilla ainakin lyödään ja niitä ei saa ikinä takaisin. Ei pidä puhua

Kotikaupunkini Anttila lopetti. Jotenkin tuntuu, että se jatkaa elämäänsä nimenä ja käsitteenä. Minulla saattaa jopa olla se. Kotikaupunkini Anttila lopetti viikonloppuna. En olisi arvannut, että tyhjyydentunne on näin lamauttava. Ihan kuin olisin itse uretaanin ja teryleenin tuoksuinen tyhjä halli, jossa on sisällä vain yhdet yhdenkoon sukkahousut. Haarakiila on pingotettu ehkä iäksi sieluuni. Anttila oli koko kansan kauppa, jossa en juuri koskaan käynyt. Mutta haaveilin kaikki nämä vuodet tulevani kansan mieheksi, tavalliseksi ja vahingossa onnelliseksi. Anttilassa moni koki ensimmäisen kerran vapauden huuman, irtaantumisen painovoimasta ja raskaan askeleen raskauttamasta arjesta. Puhun tietenkin liukuportaista. Se oli rakkautta ensi nykäisyllä. Se oli ensimmäinen paikka äidin sylin jälkeen, josta ei ollut kiire mihinkään. Siihen olisi halunnut jäädä. Kunpa nuo Anttilan liukuportaat olisivat kuljettaneet läpi koko elämän. Tasaisesti ja kuitenkin juuri sopivasti huipaten. Ensikänni on tärkeä etappi muisto

Ihan pihalla -lähetyksessä pohdinnassa oli 90-vuotias Yle. Mikä merkitys Ylellä on nyt ja millainen se on ollut menneiden vuosien aikana? Olga Ketosen vieraana oli entinen Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner. Hän oli toimitusjohtajana vuosina 2005-2010. Jungner mainitsee oman toimitusjohtakautensa suurimmaksi saavutukseksi digitaalisuuden. - Omassa päässä oli niin vahva visio, jota juuri kukaan ei jakanut. Oli aika vimmainen juttu kääntää Yleä verkkoon, melkeinpä väkisin. Jälkeenpäin paljastui, että se oli ihan fiksua, syntyivät Yle Areena ja Elävä arkistokin. Tiukkoina aikoina panostettiin 15 miljoonaa vuodessa verkkoon. Tämä työ kaikkineen on määritellyt suomalaista mediamaisemaa. Suomi on ainoa maa pohjoismaissa, jossa Netflix ei ole käytetyin palvelu, vaan Yle Areena. Tämä johtuu siitä että Yle aloitti Areena -julkaisun ajoissa. On mahtavaa, että Ylen rahoituksessa päästiin sopuun ja rahat säilyivät, tuumaa Mikael Jungner. - Samalla kuitenkin tuntuu, että Yle ajaa vähän käsijarru päällä. Kun on sellain

Hevosia vaivaa nykyään sama tauti kuin meitä ihmisiä. Keskittymiskyvyn puute. Haahuillaan Facebookissa ja mietitään sitä, tätä ja tuota eikä ollenkaan keskitytä siihen, mikä on tärkeää. Sanan "Facebook" voi tietysti hevosten kohdalla laittaa lainausmerkkeihin, mutta sitä sanaa Kari Vepsä käyttää, kun hän puhuu hevosista, jotka eivät keskity työskentelyyn, vaan kuikuilevat ihan jonnekin muualle. Eikä hevonen tee sitä ilkeyttään, kyse on kouluttamisesta. Vepsä on suomalaisille tuttu laulajana ja muusikkona, mutta hän on tehnyt vuosikymmenten uran myös hevosten parissa. Kari Vepsä on yksi lännenratsastuksen pioneereista Suomessa, hän kasvattaa lajissa käytettäviä quarter-hevosia ja pitää omaa hevostilaa Karkkilassa. Mutta Kari Vepsä on myös hevoskuiskaaja. Mies, joka saa tuulessa lentävää muovipussia pelkäävän hevosen kulkemaan suhisevista muovipusseista rakennetun portin läpi. Mies, joka saa kuljetusautoa hysteerisesti kammoavan hevosen nousemaan kyytiin ilman taluttajaa, omasta halustaan. Mies, joka tekee pu

Monessa maassa jalkapallo ja elämä ovat synonyymejä. Jos ne ovat Suomessa lähellekään, pahalta näyttää. En ymmärrä mitään jalkapallosta. Onneksi siitä ei ymmärrä Suomessa kukaan muukaan. Siksi tämmönen taikinaihoinen pitkän linjan harrastajanäyttelijäkin uskaltaa analysoida julkisesti kotimaista jalkapalloa. Se näyttää niin hirveältä, että sitä ei pysty katsomaan. Me, jotka seuraamme urheilua lähinnä teksti-tv:n tulosseurannasta, sen tiedämme: meillä ei mene mitenkään. Kauhea ajatus hiipii mieleen. Mitäs jos nyt on saavutettu monissa asioissa lakipiste? Kehitystä ei ole kerta kaikkiaan enää luvassa. ”Eteenpäin on menty” piti paikkaansa vielä 2000-luvun alussa. Nyt lausahdus naurattaa yhtä paljon kuin Vintiöiden uusintajaksot. Tulee autonominen oksettava olo ja tekee mieli rakennella ajattelematta valtava määrä voileipiä. Jalkapallomenestys on kuin onnellisuus. Mitä kauemmin ja kiihkeämmin sitä odottaa, sitä kauemmaksi se karkaa. Maajoukkueen peli-illat on ladattu mahdottomilla odotuksilla. Syytän televisio

Urho Kekkosen kuolemasta tuli kuluneeksi 30 vuotta 31. elokuuta 2016. Oliko Kekkosen presidenttinä ollessa kaikki paremmin? Intohimoinen Kekkos-fani Sanna Pirkkalainen pohtii tätä kysymystä väitöskirjan Kekkosesta tehneen tutkija, kirjoittaja Timo J. Tuikan kanssa. Nämä "Kekkosen lapset" puhuvat myös muustakin kuin politiikasta, läpi käydään mm. Kekkosen rakkauksia ja sitä, millainen ystävä ja vihamies UKK parhaimmillaan ja pahimmillaan oli. Suomalaisiin iskostui ikuisen vahvan johtajan kaipuu Kekkosen pitkän valtakauden jälkeen. Presidentin valtaa rajattiin Kekkosen kauden jälkeen, mutta Tuikka kertoo suuren johtajan kaipuun silti ajoittain palaavan. - Aina kun asiat menevät päin mäntyä muistutetaan, että kyllä se Kekkonen osasi asiat hoitaa. Mutta toisaalta, aika paljon on heitäkin, jotka Kekkosta arvostelevat. Timo J. Tuikka kertoo Kekkosen harjoittaneen "ruoska-parlamentarismia". Hallintatapa oli kyseenalainen, mutta toisaalta kansalaiset arvostivat poliitikkoja kurmuuttavaa presidentttiä. Kansallinen

Kun delfiinit uivat, ajatuksetkin lipuvat syvään päähän. Sieltä on äyskäröitävä helmet, kuinka suhtautua eläimiin ja niiden oikeuksiin. Maahanmuuttajia on alettu vihdoin kohdella niin kuin pitää. Sillä lailla, että joku huolehtii kaikesta ja varmistaa, kulkee mukana uuteen maahan, putkikassissaan muuttajien tutut lelut. Onnellisin maahanmuuttotarina vuosikausiin koettiin juuri Suomesta Kreikkaan, Tampereelta Ateenaan. Veera, Leevi, Eevertti ja Delfi muuttivat. Nyt niiden hyvinvointia ja kotoutumista seurataan sekä suomalaisten että kreikkalaisten huippuammattilaisten toimesta. Saako ihminen olla kateellinen? Tarvittiin tamperelaiset delfiinit. Se mikä lähtee Tampereelta pysyvästi, herättää aina tunteita. Tarvittiin eläimistä älykkäimmät, vaikka kyllä ne muutkin saattavat olla viisaampia kuin me. Eläinten oikeudet olivat jotenkin unohtuneet. Se, että niin tärkeä aihe unohtuu ja jää ajattelematta, johtuu todennäköisesti ähkystä. Syömme niin paljon ja olemme koko ajan kylläisiä, kaukana normaalista näläntunte

Sanataituri Petri Kejonen paljastaa Perspektiivi-pakinoissaan, miten linnut laulavat. Naurettavia pakinoita kaivettiin arkistosta Suomi-kierrokselle Suomen luonnon päivän kunniaksi. Kejonen riemastutti radion kuuntelijoita aikoinaan Perspektiiveissään myös muilla aihepiireillä. Niitä on koottu kuunneltavaksi Ylen Elävään arkistoon.

Vanhalla ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin hän on. Tätä korostaa vanhuudesta kirjan kirjoittanut sosiaalipsykologian emeritusprofessori, tietokirjailija Antti Eskola. Puolileikillään hän lanseeraa käsitteen erilaiset vanhukset. Eskola tulistuu sellaisista käsitteistä kuin ”onnistunut vanheneminen”. Hän muistuttaa, että sanoilla vaikutetaan, eli joku onnistuu vanhenemisessa, joku toinen vastaavasti epäonnistuu. Eskolan jakaa vanhuutta osiin, ensin eläkkeelle pääsyä seuraa helpotus ja uudenlainen vapaus, myöhemmin vanhuuden vaivojen lisääntyessä huoli omasta pärjäämisestä kasvaa. Antti Eskola muistuttaa, että vanheneminen on normaalia, kaikkea ei esimerkiksi tarvitse muistaa, eikä liialla huolestumisella kannata kuormittaa itseään. Antti Eskola käyttää itsestään termiä ”kokemusasiantuntija”, hän ei halua neuvoa tai ohjeistaa ketään, vaan tarjota ajattelemisen aihetta. Kuten että keskeneräisiksi kokemansa asiat kannattaa saattaa päätökseen ja erilaisista asioista kannattaa kiinnostua läpi elämän. Myös