Sivumennen

Sivumennen ruotii And just like thatia kahden ensimmäisen jakson perusteella, ikävöi Samanthaa mutta on positiivisesti yllättynyt. Miksi alkuperäissarjan epärealismi alkaakin näyttää realismilta? Jaksossa keskustellaan pitkään ja hartaasti ulkonäöstä: Onko kapea kauneuskäsitys sittenkään onnistunut pilaamaan ihmisten rakkauselämää? Mitä Darwin ymmärsi eläinten kauneuskäsityksestä? Voiko nuorta kehoa katsoa seksualisoimatta?

Kazuo ishiguron uuden romaanin rakastettava kertoja Klara herättää Johannassa ja Jonnassa hämmentäviä tunteita. Osaako keinoäly tunnistaa tunteita ja tehdä yhtestyötä pian ihmistä paremmin? Onko koneen kehittämä luonnonusko merkki korkeamman tavan olemisesta ihmisellekin? Marraskuu on ollut syvien tunteiden aikaa myös Politiikka-Suomi -sarjan ansiosta.

Sivumennen ihailee Leea Klemolan absurdia hysteriaa ja joutuu toteamaan, että Theodor Adornon 60-lukuiset ajatukset oikeistoradikalismista pätevät edelleen. Jonna ja Johanna ovat lukeneet Karl Ove Knausgårdin Aamutähden, tuntevat helpotusta ja lankeavat ilolla halpoihin kaupallisiin kikkoihin. Entä miksi voidaan perustellusti väittää, että Knausgårdilla on trendinenää?

Autofiktiokeskustelu käy taas kuumana, mutta keskustelu pyörii taas tekijöissä. Emmekö osaa keskustella taiteesta kun jumitamme vain moralistis-eettisissä vaatimuksissa? Miksi vaadimme myös tv-sarjoilta epärealistisia voimaantumistarinoita tai kehityskertomuksia, vaikka todellisuus näyttää päinvastaista? Puhumme myös White Lotus ja Morning Show -sarjojen tavasta käsitellä etuoikeuksia ja vallankäyttöä. Lopuksi Jonna intoilee myös amerikkalaisen Mary Karrin muistelmista Valehtelijoiden kerho, joka näyttää että joskus hyvin kerrottu tarina on totuutta tärkeämpi.

Jonna ja Johanna perehtyvät Chimamanda Ngozi Adichien kesäkuiseen esseeseen ja sen kautta siihen, mistä siis oikein puhutaan, kun puhutaan cancel-kulttuurista. Suurteoksia-kirjan innoittamana Jiit pohtivat myös samastumista. Lisäksi jaksossa mukana salaisia lukupaikkoja ja saavuttamattomia unelmia, twitterkeskusteluja ja kasvokkaisia keskusteluja sekä naisia, jotka uskovat olevansa oikeassa. Sivumennen-jakson kirjana Mariana Enríquezin Mitä liekit meiltä veivät – argentiinalaisia kauhunovelleja!

Leena Krohnin omaelämäkerrallinen esseeteos Mitä en koskaan oppinut on ylevöittävä ja viisas kirja. Vaikka Krohn antaa vastauksia, hän tietää, että aina on jäljellä vielä kysymyksiä. Mutta yhtä syvällistä pohdiskelua olisimme toivoneet teoksen viimeiseltä, feminismiä ja sananvapautta käsittelevältä osuudelta. Krohnin mielipiteet kuljettavat pohtimaan, onko feminismi kriisissä, kun sen keskeinen opinkappale on vanhentunut? On tullut aika myös avata vanhaa ja tuoretta rakkauttamme erääseen tosi-tv-sarjaan. Voivatko ylenkatsotut mutta elämästään anteliaat realitytähdet olla lahjakkaita tarinankertojina?

Jonna esittää ärsyttävän kysymyksen ja Johanna jakaa ilouutisen X-sukupolvelle. Mukana myös: Yksi varma ja yksi mahdollinen takinkääntö (avainsanoina Renegades-podcast ja Yhdet vielä -elokuva), sukupolvieroja sekä esteettinen ja eettinen lukemisen tapa. Lisäksi puolustamme tarinoita ja autofiktiota. Sivumennen -jakson kirjassa Lokakuun lapsi Linda Boström Knausgård näyttää, mitä on olla maailmassa täysin yksin. Kirjan myötä puhumme nostalgian vaaroista, rakkauden loppumisesta ja siitä, miten taiteen luonteeseen kuuluu olla kontrollin ulottumattomissa.

Saara Turusen kirja Järjettömiä asioita saa Jonnan ja Johannan pohtimaan kuolemanpelkoa ja kontrollin menetystä. Ilmoilla käy jopa ajatus siitä, onko parisuhderakkaus sittenkin kaikkein tärkeintä. Sivumennen-jaksossa mainitaan kolme suosikkikundiamme: Bruce, Barack ja Karl Ove. Mutta yksi kriittisessä valossa – mitä ihmettä! Puhumme myös henkilöhahmojen tärkeydestä ja suosittelemme kahta feel good -sarjaa ylitse muiden: Agentit ja Schitt’s Creek.

Jonna käy läpi Britney Spears -dokumentin herättämää keskustelua: kuinka vahvasti Spearsin seksikäs imago oikeastaan oli hänen omissa käsissään? Johanna puolestaan on katsonut Tiger Woods -dokumentin ja pohtii, mikä roolimallina olossa oikein houkuttelee. Lisäksi ikääntymisen mukana tuleva vastahankaisuus huolestuttaa, ja syntyy teoria täti-sanan käyttämisestä. Sivumennen-jakson kirjassa Vivian Gornick avaa oman äitisuhteensa ja näyttää muun muassa sen, että äidin ja tyttären suhde perustuu ärsyyntymiseen ja riitoihin – ja se on ihan ok!

Pitääkö tunnustuksellisen kirjailijan olla ikuisesti tunnustuksellinen? Oliko ok, että Märta oli Henrikin kanssa, ja kuuluuko se kenellekään? Miksi Kieslowskin olisi kannattanut olla kuuntelematta kritiikkiä? Voiko sekä loukkaantua että puolustaa taiteen vapautta? Saako katsoa ja lukea? Entä tuntea ja olla katsomatta? Sivumennen-sarjan Jonna ja Johanna uhkaavat koteloitua kotiin. Vai mitä muuta voidaan päätellä siitä, että Jonna on ryhtynyt guashaamaan ja Johanna puhdistaa viemärin ihan ohimennen vain.

Monipuolinen ja monitahoinen, inhimillinen naishahmo saa edelleen herkistymään. Jonna on löytänyt yhden suosikkipäähenkilöistään Nobel-palkitun Olga Tokarczukin kirjasta, vanhan ja äkkiväärän Janinan. Johanna taas on samastunut epävarmaan uranaiseen tv-sarjassa Salisburyn murhat. Pitäisikö meidän kaikkien lopettaa epävarmuuden piilottelu ja pitää sitä ihmisoikeutena?
 Puhumme Sivumennen-jaksossa myös siitä, miten kumpikaan ei lapsuudessa löytänyt kirjallisuudesta samastuttavia hahmoja vaan ymmärsi lähinnä sen, millainen ei ainakaan ole. 
Aluksi palkitsemme myös vuoden turhimman kulttuurikeskustelun.

Barack Obaman muistelmien kuvaliite inspiroi pohtimaan Sivumennen-jaksossa vallakkaiden miesten istuma-asentoa, Yhdysvaltojen suhdetta self-made maneihin sekä lapsirakkaita miehiä. Entä miksi silmiinpistävän komean Obaman komeudesta ei juurikaan keskustella? Jonna on lukenut Gloria Steinemin My Life on the Roadin ja nautti siitä, miten Steinem häivyttää itsensä taustalle ja korostaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyydestä puheen ollen, koronan myötä elämme sen kulta-aikaa: mitä se tarkoittaa huomionkipeille julkkiksille ja heidän yleisösuhteelleen?

Elena Ferrante näyttää uudessa romaanissa, miten mestarillisesti hän kuvaa totuutta ihmisen valheiden takana – mutta ennen kaikkea hän kirjoittaa taiturimaisesti ihmisistä eri yhteiskuntaluokissa. Mietimme, miksi luokkakritiikki on populaarikulttuurissa joko poseeraavaa tai loistaa poissaolollaan. Pohdimme myös, mikä keskiluokan kärsimysnäytelmissä meitä niin viehättää, ja onko kärsimys – Zadie Smithin koronaesseen sanoin – absoluuttista? Puhumme Sivumennen-jaksossa myös siitä, miksi romanttisia komedioita ei osata arvioida niiden lajityypin puitteissa ja siitä, pelastaako ihmisen typeryys meidät algoritmin vallalta.

Sivumennen keskustelee pitkään ja hartaasti Aase Bergin Akasta, joka herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia. Mikä on jätetyksi tulleen ns. toisen naisen paikka? Lisäksi puhetta bikineistä, Jim Morrisonista ja suuresta ruotsalaisrunoilijasta, joka sanoitti surullisten naisten maailmaa. Jaksossa selviää myös, mikä yhdistää Angeliquea ja Le Bureaun Moukkaa. Mutta mikä saa Jonnan kiroilemaan?

Colson Whiteheadin palkittu Nickelin pojat näyttää, mitä rasismi on henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Pohdimme 
#blacklivesmatter-liikkeen uutta nousua Ta-Nehisi Coatesin, Audre Lorden, Toni Morrison ja Judith Butlerin sanojen kautta. Miksi se herättää meissä myös epämukavia tunteita?
 Olemme katsoneet myös Normal People -tv-sarjan ja opettelemme syksyyn mennessä norjaa – syy siihen on selvä.

Sivumennen on lukenut Philip Teirin rakkaus- ja uusperheromaanin Neitsytpolku ja kysyy, saako ihminen valita, kun kaikki valinnat on jo tehty. HBO:n Mrs America on liimannut Sivumennen-nenät ruutuun. Sarja tuo mieleen, miten vaikea liberaalien on nähdä konservatismin lumoa ja miksi sisaruus ei ole käytännöllinen käsite. Johannalla on teoria siitä, miksi muu maailma on pakkomielteisen kiinnostunut Ruotsin koronalinjasta. Jonna puolestaan huomaa ilokseen, ettei autofiktion aika ole ollenkaan ohi.

Teatterinero Milja Sarkolan esikoisromaani Pääomani herättää ajatuksia ihmissuhteiden arvottamisesta, luokkaan sidotusta mausta ja siitä, kuinka vaikeaa on tehdä ryhmätöitä. Käännymme kirjailijoiden puoleen miettiessämme, mitä voimme odottaa tulevaisuudelta. Johanna pohtii kriisiajan synnyttämää ahdistusta Melancholia-elokuvan kautta, Jonna taas löytää lohtua Virginia Woolfin sodanaikaisista päiväkirjoista. Onko runous parasta luettavaa keskittymiskyvyttömyyteen?

Yhteiskuntamme on seksin kyllästämä, mutta osaammeko vieläkään puhua seksistä merkityksellisellä tavalla? Lisa Taddeon kaunokirjallinen reportaasikirja Kolme naista kuvaa naisen halua ja seksin olemusta poikkeuksellisen todentuntuisella tavalla. Kolmen päähenkilön kautta päästään tutkimaan myös toimijuutta ja vallankäyttöä seksisuhteissa. Johanna ja Jonna pohtivat myös, mitä merkitsee naisen seksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden valtavirtaistuminen. Miksi seksistä kirjoittavia naisia silti yhä moralisoidaan?

Uuden vuosikymmenen kunniaksi Sivumennen vinkkaa, mitä lukea ja mitä katsoa kevään 2020 (ja omaksi) iloksi. Vaikka mitä! Jonna on uppoutunut jouluna 900-sivuiseen romaanijärkäleeseen, joka tarjoaa rakkautta ja henkisyyttä. Johanna puolestaan on ollut lukupaastolla ja palannut kirjojen pariin alkuvuodesta. Mutta miksi hevonen on niin hauska sana?

Jonna ja Johanna ovat saatelleet vuosikymmenen loppuun makaamalla peiton alla ja katsomalla telkkaria. Listaamme siis vuoden parhaat tv-sarjat! Niistä Watchmen, When they see us ja Toni Morrison -dokumentti synnyttävät puhetta rasismista Yhdysvalloissa. Kysymme, kuten Morrison, ”miksi jotkut tuntevat olevansa pitkiä vain, kun joku toinen on polvillaan?” Sivumennen paljastaa myös, mitä he lukevat jouluna. Spoiler: aneemisia insinöörejä vuorella ja jousiammuntaa ja rakkautta Englannissa.